Sosiaalinen lisenssi - vastuullista tietoa eläinten hyvinvoinnista
Kuluttajia huolettavat ja puhuttavat tuotantoeläinten ulkoilu ja laiduntaminen, lehmien ja vasikoiden erottaminen toisistaan heti syntymän jälkeen, vasikoiden yksittäiskarsinat sekä eläimille tehtävät kivuliaat toimenpiteet ja luonnontilasta poikkeavat olosuhteet, kuten nupoutus, kastraatio tai tehdasmaisuus. Näihin asioihin kotieläintuotteiden kuluttajat kiinnittävät koko ajan enemmän huomiota, ja niistä meidän tulee asianmukaisesti ja oikealla tavalla kertoa.
Suomessakin vieraillut Nina von Keyserlingk (Dairy Cattle Welfare Council) luennoi Hoard’s Dairymanin webinaarissa kesäkuussa otsikolla ”Maintaining our social license by improving animal welfare”.
Hän sanoo, että alan ammattilaisten pitää ottaa rohkeammin ja selkeämmin roolia oikean tiedon jakamisesta. Tuotantoeläimiä hoidetaan ammattitaitoisesti. Tuottajat tietävät, että eläimiä ei kohdella – eikä missään nimessä kannata kohdella – huonosti. Mutta tietävätkö kuluttajat, että eläinten hyvä kohtelu ja lajinmukaisen käyttäytymisen hyödyntäminen on tuotantoyksiköissä arkipäivää?
Jos ruoantuotantosektori epäonnistuu itsearviointityössä ja oikean tiedon jakamisessa, yhteiskunta ottaa sen roolin säätäen ohjeita ja vaatien toimenpiteitä. Ja ihan pelkästään tiedon puutteessa. Oikean tiedon tuominen esiin on meille kaikille tärkeä tehtävä.
Tieto lisää osaamista ja poistaa luuloja
Kun kuluttajat esittävät tuottajille pahaa mieltä aiheuttavaa kritiikkiä, on pysähdyttävä miettimään, kuinka vastata näihin tilanteisiin. Sulkemalla eläinsuojien ovet? Lisäämällä kuluttajien tietoa? Kenties mahdottomiinkin vaatimuksiin suostumalla? Vai koko tiedonjakoprosessia johtamalla?
Kun amerikkalaiselle testiryhmälle annettiin oikeaa tietoa eläinten olosuhteista ja elämästä tuotantoeläimenä, ihmisten ymmärrys nousi selkeästi. Kun he pääsivät tutustumaan kotieläintuottajiin henkilökohtaisesti ja keskustelemaan heidän kanssaan, tuottajat nähtiin aiempaa luotettavimpina tiedon lähteinä.
Kun kuluttajille järjestettiin koulutusta, heidän tietämyksensä asioista parani, mutta samalla kasvoi myös huolen määrä. Ihmiset alkoivat olla huolissaan rehuista ja niiden eri vaihtoehdoista tai siitä, kuinka pieni osa eläimistä pääsi laitumelle ja ulkoilmaan sekä siitä, kuinka paljon niiden lajinmukaisia käyttäytymistarpeita on rajattu.
Toisaalta sellaisten asioiden kuin tunteellisuus, eläinten hyvä hoito, luonnonmukainen käyttäytyminen, luonnon monimuotoisuus ja biologinen toiminnallisuus, oivaltaminen ja arvostus kasvoivat testiryhmien alkutilanteesta.
Miten lieventää kuluttajien huolta?
Kun testiryhmä pääsi katsomaan omin silmin navetan päivää, sen tietämys tuotannon todellisuudesta kasvoi merkittävästi. Ennen tutustumispäivää kuluttajat olivat huolissaan eläinten kohtelusta, huonoista elinoloista ja siitä, etteivät eläimet pääse laitumelle.
Päivän jälkeen he olivat positiivisesti yllättyneitä siitä, kuinka hyvin eläimistä huolehdittiin ja kuinka eettistä niiden päivittäinen käsittely on. Joiltakin osin tutustumispäivä lisäsi huolta, jota ennen kokemusta ei ollut lainkaan. Näissä palautteissa mainittiin, että haluttaisiin silti nähdä eläimiä laitumella ja ettei vasikoita erotettaisi emistään niin pian syntymän jälkeen.
Voidaanko kuluttajien huolia lieventää korvikeratkaisuilla? Virikehäkkikanaloiden suunnitteluun uhrattiin paljon tutkimusresursseja ja investointeja tiloilla. Niistä opimme, että korvikeratkaisuihin ei kannata tuhlata resursseja. Ihmiset valitsevat kaupasta joko tavanomaisesti tuotettuja tai vapaiden kanojen munia – virikehäkkikanaloiden tuotanto ei kuluttajaa kiinnosta.
Siksi imettäjälehmät eivät Nina Von Keyserlingkin mukaan ole vastaus haasteeseen. Jotain muuta meidän on tehtävä. Parempina ratkaisuina toimivat vasikoiden ryhmäkasvatus sekä vasikan ja emän nykyistä pidempi yhdessäoloaika.
Never say never
Parhaana tapana viedä asioita eteenpäin Nina Von Keyserlingk näki prosessin johtamisen. Meidän tulee rakentaa suoria yhteyksiä kuluttajiin ja keskustella molempien arvomaailmasta – luoda yhdessä ruoantuotannon kestävä ja kannattava visio sekä miettiä, kuinka se voidaan saavuttaa.
Kun toivomme, että vuonna 2050 lapsenlapsemme jatkavat tilaa yrityksenä, miltä se silloin haaveissamme näyttää? Mitä yrityksessä tulee olla, jotta he kiinnostuvat sitä jatkamaan? Mitä siinä ei enää tule olla, jota he mahdollisesti pitävät vähemmän houkuttelevana? Mitä tekemisiä tarvitaan noiden tavoitteiden saavuttamiseksi? Mitä pitää olla ja mitä jättää pois?
Kolme vuosikymmentä sitten emme uskoneet, että parsien sijaan lehmien pitäminen vapaana pitäminen pihatossa onnistuisi. Emme uskoneet myöskään siihen, että ne kävisivät omatoimisesti lypsyllä robotissa.
Kirjoittaja:
Kuvat: Tiina Karlström ja Alisa Bragge
