Uhanalaisia sieniä maatalousympäristössä

Harvinaisten sienilajien tunnistamiseen
löytyy asiantuntija-apua eri tahoilta.
Kuvassa Oulun maa- ja kotitalousnaisten
elintarvike- ja kierrätysneuvoja
Marja Vehnämaa pitämässä sienikurssia.

Uhanalaisia sieniä (PDF-tiedosto)

Maatalousympäristön uhanalaisia sieniä -taulukon tieto on kerätty pääasiassa ympäristöministeriön eri uhanalaisluokkien listoilta vuoden 2005 aikana. Uhanalaisissa sienissä on kuitenkin suhteellisen paljon maatalousympäristön lajistoa ja sen vuoksi sienet ovat mukana nyt tämän neuvonta-aineiston uhanalaisuus tarkastelussa.

Suomen lajien uhanalaisuus 2000 -arvioinnissa Suomen 5 400 sienilajista mukana oli noin 4 400 lajia. Sienilajit luokitellaan eri sieniryhmiin: helttasienet ja tatit, kupusienet, kääväkkäät, kotelosienet, ruostesienet, nokisienet, härmäsienet ja liimasienet.

Monet uhanalaisista sienistä ovat perinnebiotooppien lajeja. Syynä lajien uhanalaistumiseen on perinnebiotooppien hoidon hiipuminen. Niityillä on omat lajinsa - hakamailla ja metsälaitumilla omansa. Tyypillisiä niittysieniä ovat vahakkaat, maakielet ja rusokkaat. Vahakkaiden ja rusokkaiden tuntemus on vielä puutteellista ja kerätyt näytteet osin määrittämättä (tieto Esteri Ohenoja, 2005).

Sienien esiintymisen edellytyksenä on niittyjen hoito laiduntamalla tai niittämällä. Runsain ja arvokkain niittylajisto löytyy alueilta, joiden käyttö on jatkunut satoja vuosia. Sienilajiston häviäminen alkaa niityn hoitamattomuuden seurauksena, kun niitty rehevöityy ja kasvaa umpeen. Osassa niittyä tai laidunta saa olla pitempää heinikkoa, sillä se on sienilajiston kannalta erittäin tärkeää.

Hakamailla ja metsälaitumilla sienet kasvavat metsälaikkujen keskellä ja ympäristössä. Puustoisilla perinnebiotoopeilla kasvaa yleisimmin mykoritsa- eli juurisieniä. Tyypillisimmät sieniryhmät puustoisilla perinnebiotoopeilla ovat haperot, rouskut, seitikit, tatit, kärpässienet, risakkaat ja valmuskat. Myös ukonsieniä ja erilaisia lahottajasieniä esiintyy laidunmetsissä. Ukonsienien esiintyminen Pohjois-Pohjanmaalla on harvinaistunut ja sen esiintymisiä toivoisikin seurattavan, vaikkei sitä ole otettukaan uhanalaisten listalle. Uhkana puustoisten perinnebiotooppien sienilajistolle on alueiden jääminen pois laidunnuksesta ja sen myötä alueiden umpeenkasvu tai metsien käytön muuttuminen.

Monet harvinaisista sienistä on vaikeasti tunnistettavissa. Jos epäillään sienen olevan harvinainen, turvaudutaan useasti sieniasiantuntijan apuun. Useimmiten sieniasiantuntijakin tekee määrittelyn valomikroskooppikäsittelyn jälkeen. Jos epäilee esimerkiksi viljelyalueiltaan löytyneen harvinaisen sienilajin, kannattaa selvittää, mikä se on lajiaan. Seuraavassa sienityöryhmän sihteerin Tea von Bonsdorff-Salmisen laatimat ohjeet sienen määritystä varten. Näin toimitaan, jos halutaan määritys asiantuntijalta:
Sieni poimitaan (5 itiöemää riittää), kirjoitetaan muistiin tiedot sen kasvualustasta (esim. lehmän lanta, niitty jne.), laitetaan muistiin sen tuoretuntomerkit (väri, haju etc.) ja/tai otetaan valokuva. Muita tärkeitä näytteen mukaan tulevia tietoja ovat kasvupaikka (kunta, kylä), keruuaika (pvm) ja kerääjän nimi. Tämän jälkeen sieni kuivataan (max. 45 ° C) kuivaksi (sieni/kasvikuivurilla) ja kuivattu sieninäyte lähetetään jonnekin kasvimuseoon tunnistettavaksi (tai jollekin sieniasiantuntijalle).

Suomen Ympäristö -sarjan julkaisussa Suomen biodiversiteettiohjelman arviointi (SY770) on arviointi uhanalaisten lajien kehitystä vuosina 1990-2000 sekä vuosien 2000-2010 välisenä aikana. 1990-2000 välisenä aikana on uhanalaisuus kasvanut eniten ihmisen luomissa ympäristöissä, erityisesti maatalousympäristöissä. 2000-2010 välisenä aikana arvioidaan uhanalaisten lajien määrän kasvavan metsissä 13 %, maatalousympäristöissä 11%, rannoilla 16 % ja vesissä 10%. Maatalousympäristöissä asiantuntija-arvioiden mukaan uusia uhanalaisia lajeja olisi eniten linnuissa, sienissä ja putkilokasveissa. Myös arvioitavien lajien määrän arvioidaan kasvavan vuotta 2010 kohti mentäessä.

LÄHTEET:
Hildén, M., Auvinen, A-P. & Primmer, E. (toim.). Suomen biodiversiteettiohjelman arviointi. Suomen ympäristö 770. Suomen ympäristökeskus, Helsinki. S. 160, 177, 235-237. ISBN 952-11-2004-5.
Rassi, P., Alanen, A., Kanerva, T. & Mannerkoski, I. (toim.) 2001: Suomen lajien uhanalaisuus 2000. –Ympäristöministeriö ja Suomen ympäristökeskus, Helsinki. S. 272-317. ISBN 951-37-3594-X.
Salo, U., Salo, P. & Niemelä, T. Suomen helttasienten ja tattien ekologia, levinneisyys ja uhanalaisuus. Julkaisussa: Otsamo, A. (toim.) 2005: MOSSE puolimatkassa – monimuotoisuuden tutkimusohjelman (2003-2006) välitulokset Hanasaari 17.-18.11.2004, Seminaarikooste. – Maa- ja metsätalousministeriö, Vammala. S. 224-225. ISBN 952-453-202-6.